Olen ollut viime viikot niin huonovointinen, että edes kirjoittaminen ei ole onnistunut. Nyt olen saanut "terapiaa" ja lääkkeitä on nostettu joten tuntuu että olo alkaa pikkuhiljaa kohenemaan.

Ollut kamalia harha-ajatuksia, ääniä ja itsetuhoisuutta. Olen melkein joka kerta tehnyt päätöksen valita se helpoin tie ulos ahdistuksesta. Eli itsensä satuttaminen. Nyt alan olemaan sen verran vahva, että voin jo mielessäni sanoa ei noille teoille ja ajatuksille. 

Olen jutellut muutamien ihmisten kanssa täällä, mutta lähinnä ollut vain omissa oloissani koska huonossa mielentilassa en oikein kestä kenenkään seuraa. Minut on jouduttu laittamaan kahdesti lepositeisiin, syynä tolkuttomat harhat. Se ei ole kivaa ja jättää aina jälkensä. Vieläkin muistan kauhukuvia edellisiltä hoitojaksoilta kun olin lepositeissä. Silloin näin painajaisia siitä vielä monen kuukaudenkin jälkeen. 

En tiedä lukeeko kukaan tätä blogia edes, mutta nyt olisi sellainen tunne että voisin kirjoitella enemmänkin. Minulle saa vapaasti ehdottaa aiheita joista kirjoittaisin, oma pää on vähän tyhjä :)

Mies toi minut sairaalaan koska "olin menossa sekaisin". Lääkitystä pitää tarkistaa ja olon tasaantua jotta voin mennä kotiin. Olen täällä ainakin turvassa itseltäni, toivottavasti. 24 tikkiä tuli haavoihin. 

Suljettu osasto on tavallaan aika mielenkiintoinen paikka. Täällä on ihmisiä joilla on erilaisia tarinoita kerrottavanaan ja täällä pystyn olemaan oma itseni jopa muiden seurassa. Täällä minua ymmärretään. Toisaalta täällä on kyllä hyvinkin tylsää, vaikka aktiviteettejä onkin järjestetty jonkin verran. Olen onnekas kun sain oman huoneen, en välttämättä olisi pystynyt nukkumaan muiden kanssa samassa tilassa. Nykyisin täällä saa myös pitää läppäriä ja omaa puhelinta. 

Mikä sitten johti tähän? Paha olo ja harhaiset ajatukset. Olin aivan todellisuuden rajamailla, mutta mies huomasi kyllä heti että kaikki ei ole kunnossa. Todennäköisesti olisin vaipunut taas psykoosiin jos en olisi nyt tässä, 

 

Aamu ja päivä olivat vielä aivan hyvät, nyt iski paha olo. Tosi paha. Makaan sängyssä peiton alla ja mietin mitä kirjoittaisin. 

Mistä tämä tulee? Sen kun tietäisi, joskus se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta ja toisinaan se antaa varomerkkejä ennen tuloaan. Kurkkua kuristaa, sydän hakkaa tuhatta ja sataa ja tärisen. Ilmeisesti paniikkikohtaus. Ahdistaa tällä hetkellä tämä elämä niin paljon että tekisi mieli lopettaa kaikki, mutta kokemuksesta tiedän että tämä paha olo menee ohi. Se voi kestää, mutta se menee ohi. 

Harha-ajatuksia työntyy päähäni, mutta yritän taistella pysyäkseni todellisuuden puolella. Ei mitään hätää, ei mitään hätää. 

Taidan tainnuttaa itseni iltalääkkeillä ja painua nukkumaan. Toivottavasti huomenna on parempi päivä. 

Vaikka tämä blogi pääosin käsittelee sairauttani ja niitä negatiivisia asioita niin haluan silti tehdä postauksen jossa kerron elämäni positiivisista asioista. 

Minulla on ihana mies, joka hyväksyy minut juuri tällaisena. Perhe, joka tukee ja yrittää ymmärtää. Eläimiä, jotka jaksavat aina kuunnella ja olla läsnä. Jopa muutama kaveri, jotka eivät ole minua hylänneet outouteni vuoksi. 

Kävelin tänään koiran kanssa ulkona ja mietin mistä voimavarani tulevat. Pienistä asioista, joita ei välttämättä aina itse edes huomaa tai jaksa arvostaa. Avasin oven vanhemmalle naiselle ja sain hymyn takaisin. Eräässä vertaistukiryhmässä juttelin miehen kanssa joka ei koskaan ole seurustellut, yhtäkkiä hän kysyi saako minua halata. Tuli hyvä mieli. 

Nyt on kesä. Kesät ovat yleensä olleet vaikeaa aikaa koska joudun peittelemään viiltelyarpiani. Tänä kesänä en ole niin tehnyt. Olen uskaltanut olla oma itseni juuri tällaisena. Ja se on suuri asia minulle.

Joskus toivoisin olevani joku toinen, mutta olen jo hyväksynyt ajatuksen että minä olen minä enkä muuksi muutu. Pidetään lippu korkealla! 

Olen ollut jo aivan lapsesta saakka jotenkin erilainen. Teini-iässä kaikki kaatui niskaan ja jouduin vuodeksi psykiatriselle jossa sain skitsofrenia diagnoosin. Tämän jälkeen minut huostaanotettiin ja asuin laitoksessa kunnes täytin 18-vuotta. Laitoksesta poispääsyn jälkeen meni useampi vuosi hyvin enkä käyttänyt lääkkeitä. Tosin näin jälkeenpäin ajatellen, oireilin kuitenkin psykoottisesti. Lääkitsin itseäni kannabiksella muutamia vuosia ja pahin romahdus tuli sen jälkeen. Taas olin suljetulla useita kuukausia pakkohoidossa. Näistä psykoosiajoista minun on hankala kirjoittaa mitään koska en muista. Tai muistan jotain yksittäisiä asioita mutta en lähellekään kaikkea. Kuitenkin vointi on ollut todella paha, sillä minua on jouduttu eristämään ja siirtämään vaikeahoitoisten potilaiden osastolle. 

Kun psykoosi iskee, niin itsehän koen silloin olevani täysin terve. Muut kyllä huomaavat heti että kaikki ei ole kunnossa, mutta itse elän siinä omassa todellisuudessani. Kun ensimmäisen kerran sain diagnoosin niin en uskaltanut moneen vuoteen kertoa siitä kenellekään muulle kuin perheelle. Se asia hävettää minua vieläkin, enkä kykene siitä "ulkopuolisten" kanssa puhumaan. Perhe tietää ja mies tietää sekä muutama kaveri. 

Lääkityksiä on vuosien saatossa kokeiltu kymmeniä ja paras vaste on ollut Leponexilla. Tällä hetkellä menee leponex 300mg ja abilify injektiona. Kun kaikkein pahimmassa kunnossa olin niin leponexia meni se 600mg, joka teki minut kuolaavaksi zombieksi.

Olen perusluonteeltani aika ujo ja rauhallinen. Viihdyn hyvin omissa oloissani enkä oikein kaipaa sosiaalista elämää. Tulevaisuudelta toivon, että pysyn sen verran hyvässä psyykkisessä voinnissa että pystyn elämään "normaalia" elämää sairaalan ulkopuolella. Jossain vaiheessa haluaisin kokeilla vielä työelämään palaamista, mutta nyt se ei vielä ole ajankohtaista. Minulle on myönnetty pysyvä eläke, joten sen puolesta töihin meno ei olisi pakollista.

Kun olen psykoosissa niin en tajua harhoja oikeiksi. Elän tavallaan niiden mukana, teen mitä minulle sanotaan enkä osaa laittaa vastaan. Äänet ja ajatukset vievät minua ja olen tehnyt melko typeriä asioita niiden takia. En oikein osaa kuvailla miltä äänien kuuleminen tuntuu, mutta vieraat ajatukset ovat sellaisia että kuvittelen muiden henkilöiden laittavan niitä minun päähäni. Myöskin kuvittelen että muut voivat lukea ajatuksiani. Nykyisellä lääkityksellä en kuule ääniä. Ajatuksia tulee silloin tällöin ja olen kokenut ymmärtäväni ne harha-ajatuksiksi. 

Tässäpä jotain tällä kertaa.